21. kesäkuuta 2017

Shari Lapena: Hyvä naapuri

20170621_105039

Shari Lapena
Hyvä naapuri
(The Couple Next Door, 2016)
Otava, 2017
Suom. Oona Nyström
316 s.

Anne ja Marco Conti menevät seinänaapuriinsa illalliskutsuille, mutta jättävät puolivuotiaan tyttönsä Coran nukkumaan sänkyynsä. Vaikka vanhemmat käyvät katsomassa tytärtään puolen tunnin välein, pääsee silti kaikkien vanhempien painajainen tapahtumaan; Cora katoaa vuoteestaan. Katoamista tulevat tutkimaan poliisit ja rikostutkija Rasbach.

Hyvä naapuri on aiheeltaan toisaalta rankka, mutta toteutukseltaan kuitenkin yllättävän kevyt trilleri. Lapsen sieppaus on aiheena kamala, ja vanhempien tuskastelut asian kanssa voi olla välillä tuskaista luettavaa. Kirja ei ole kuitenkaan ollenkaan raaka, väkivaltaa ei ole ja mitään muuta kamalaa kirjassa ei sitten tapahdukaan. Kirja toimii varmasti hyvin sellaisille, jotka eivät lue paljon dekkareita eivätkä pidä liiasta raakuudesta, kuten minulle. Tosin minulla oli lopulta muutama ongelma kirjan kanssa minkä takia en siitä mitenkään erityisen paljon pitänyt.

Kirjassa on paljon juonikiemuroita ja käänteitä. Kirjassa myös paljastetaan lukijalle asioita yllättävän anteliaasti ja aikaisessa vaiheessa. Lukija on lopulta asioista paljon paremmin perillä kuin kirjan henkilöt, tai siltä asiat ainakin saadaan näyttämään. Sillä vaikka kirjan henkilöitäkin johdetaan harhaan tuon tuosta, niin myös lukijana sitä pääsee yllättymään monta kertaa. Yllätykset tosin eivät ehkä ole aivan täysin sellaisia, joissa matto vedetään jalkojen alta ja kaikki tulee ihan puun takaa, sillä aika useasti ainakin minulla lukijana oli edes jonkinlainen vainu tapahtumista jo etukäteen.

Yksi suuri ongelma minulle kirjassa oli kuitenkin nimenomaan näiden eri käänteiden ja oikeastaan koko kirjan juonen heppoisuus, ennalta-arvattavuus sekä epäuskottavuus. Tarina ja hahmojen motiivit menevät vaan välillä vähän liian yli. Tarina on kyllä hienosti rakennettu ja suunniteltu, mutta melkeinpä jopa liian hyvin, kaikki on vähän liian tarkoin harkittua. Käänteet pitivät kuitenkin hyvin otteessaan, kuten trillerin mielestäni kuuluukin tehdä, ja kirjan luki vauhdilla ja kyllä sen parissa viihtyi.

Toinen ärsyyntymisen syy tulikin vastaan oikeastaan vasta kirjan viimeisillä sivuilla, ja voin pitkästä aikaa sanoa, etten pitänyt tämän kirjan lopusta oikeastaan yhtään. Loppuratkaisu on sitten taas eri asia, vaikkei se mitenkään yllätyksenä enää tullutkaan, sen verran paljon kirjassa eri salaisuuksia avattiin että kun kaikki lopulta selitettiin auki, lukijana tuon kaiken jo tiesikin. Mutta itse lopetuksesta en pitänyt, mielestäni se oli aivan turha, huomionhakuisen erilainen, ja jopa aika ennalta-arvattava, valitettavasti. Jälleen kerran tulee mieleen liian täydellisyyteen harkittu kokonaisuus.

Asia josta en myöskään kovin pitänyt, on kirjan nimi. Vähän liian suorasukainen ja korostava, toi heti alkuun ennakkoluuloja ja sai epäilykset heräämään. Ja nyt kirjan lukeneena en oikeastaan vieläkään pidä kirjan nimestä, en alkuperäisestä enkä suomennoksestakaan. Mielestäni hieman mielikuvituksellisempi olisi ollut paljon kiehtovampi ja mielekkäämpi.

Loppujen lopuksi Hyvä naapuri toimi kuitenkin oikein hyvänä viihteenä, se veti mukaansa kuin magneetti ja kun sen vihdoin aloitin oikein kunnolla, luin sen parissa päivässä, melkein malttamatta lopettaa. Tämä ei ole liian jännittävä varmasti kellekkään, vaikka aiheena lapsen kidnappaus onkin järkyttävä ja koskettava. Nopealukuinen ja koukuttava, mutta hieman ennalta-arvattava ja ärsyttävä.

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi,

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos

9. kesäkuuta 2017

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

20170605_105450

Rainbow Rowell
Eleanor & Park (2013)
Viisas Elämä, 2016
Suom. Terhi Kuusisto
384 s.

Voi Eleanor ja Park minkä teitte. Satuin törmäämään tähän kirjaan ihan sattumalta kirjastossa, ja ajattelin kokeilla ihastuisinko minäkin Rowellin tyyliin kuten niin monet muutkin. Fangirl on myös kiinnostanut, mutta jostain syystä vielä enemmän Eleanor & Park. Ja niinhän siinä taisi käydä, että tämäkin tyttö ihastui suunnattomasti Eleanorin ja Parkin tarinaan.

Eleanorilla on räiskyvän punainen kihara tukka, kummallisia vaatteita ja särkynyt perhe. Hän on täysin eri maailmasta kuin Park, kenen viereen hän joutuu istumaan ensimmäisenä koulupäivänä täydessä koulubussissa. Parkilla on korealainen kampaaja-äiti, rakastuneet vanhemmat, paljon sarjakuvia, sekä naapurissa asuva koulukiusaaja Steve ja tämän tyttöystävä Tina. Eleanor on niin erilainen ja huomiota herättävä, että Parkia nolottaa. Mutta samalla myös kiehtoo, sillä ihan kuin Eleanor haluaisi olla samaan aikaan tarkoituksella niin muista erottuva, ja silti huomaamaton. Eleanorin mielestä Park taas on rasittava aasialaisnuija, mutta lukee kuitenkin koulumatkoilla salaa sivusilmällä tämän sarjakuvia.

Eleanor & Park on monella tapaa sydäntäsärkevä. Eleanorin kotiolosuhteet; kamala isäpuoli Richie, alistunut äiti ja pienet sisarukset tekivät kirjasta jo itsessään sydäntäsärkevän ja osin ahdistavankin. Ahdistavan, koska Eleanorin tilanne näyttää niin epätoivoiselle ja valitettavasti hyvin todelliselle. Aina kun Eleanor menee kotiinsa, lukijanakin sitä pelkää mitä seuraavaksi tapahtuu. Lisäksi Eleanorin ulkonäköpaineet ja kehonkuva toivat häneen vielä uuden, surullisen ulottuvuuden. Parkin puolelta tällaista surumielisyyttä ei juuri ollut, vaikka Parkin ja tämän isän väleissä jotain haikeaa välillä olikin. Lisäksi tietenkin Eleanorin ja Parkin hiljattain syttyvä, erikoinen ensirakkaus on omalta osaltaan surumielistä ja silti niin ihanaa luettavaa.

Muuten Eleanor & Park on todella ihastuttava, söpö ja lämmin kirja. Eleanorin ja Parkin suhde on suloinen, eikä onneksi aina pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan töyssyjäkin matkan varrelta löytyy. Eleanor on sisimmältään hyvin herkkä ja ottaa usein kuulemansa huonolla tavalla, kun taas Parkilla on tapana sanoa asioita ajattelematta niitä täysin loppuun saakka, jolloin väärinymmärryksiä ja törmäyksiä tulee väistämättä. 

Tykästyin kirjassa erityisesti siihen, että tapahtumat eivät sijoitu nykypäivään vaan 80-luvulle, eli kasettisoittimien kulta-aikaan. Kirjassa on sarjakuvien ohella monia musiikki-viittauksia Parkin tutustuttaessa Eleanorin lempimusiikkiinsa, ja päinvastoin. 

Kirjaa oli todella helppo lukea ja siihen jäi täysin koukkuun alun jälkeen. Lyhyet, vuorottelevat näkökulmat veivät kirjaa vauhdilla eteenpäin ja avasivat tarinaa kivasti molempien silmin. Vaikka omat nuoruusvuodet ja ensi-ihastumiset on jo koettu, kirja jaksoi silti kiinnostaa ja ihastuttaa todella hyvin. Vahvat suositukset tälle!

Muualla: Ullan luetut kirjat, Kirjaneidon tornihuone, Kirjaston kummitus, Notko, se lukeva peikko, Pieni kirjasto

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

2. kesäkuuta 2017

Kevään lukukooste

En ole koko kevään aikana tehnyt normaaleja kuukausittaisia koonteja luetuista kirjoista, sillä alkuun ei niitä juuri ollut ja myöhemmin vain unohdin. Viime keväänä taisin tehdä myös parin kuukauden ajalta koosteet kerralla, samoin toissavuonna. Joku kevään kirous siis tämäkin. Mutta ihan hauskaa toisaalta välillä katsastaa näinkin pitkälle taaksepäin mitä tuli luettua, kuukauden välein tuntuu olevan ehkä vähän liian usein, varsinkin jos luettujen määrä on sen verran pieni kuin minulla.

Maaliskuussa oli aivan liian paljon koulujuttuja, ja ainoaksi kokonaan luetuksi kirjaksi jäi bussimatkoilla kuunneltu Carrie Fisherin äänikirja The Princess Diarist. Kesken jätin Steven Hallin Haitekstin. Fisherin kirja oli kyllä onneksi oikein hyvä ja ihana kuunneltava matkoilla, mutta olisihan se ollut kiva muitakin ehtiä lukea. Kuuntelusaldoksi tuli siis äänikirjasta n. 5 tuntia.

IMG_20170430_132107_349

Huhtikuu oli onneksi hieman parempi lukukuukausi, ja sain luettua kolme kirjaa.

J. S. Meresmaa: Mifongin kadottama (480s.)
Brian K. Vaughan: Paper Girls Vol. 1 (144s., postaus tulossa)
John Williams: Augustus (429s.)

Sivuja yhteensä: 1053

Oli ihanaa palata jälleen Mifonkien pariin, enkä malta odottaa syksyllä ilmestyvää sarjan päättävää osaa. Vaughan ei pettänyt taaskaan, ja Paper Girlsien ensimmäinen osa olikin oikein viihdyttävä. Siitäkin on varmaan jonkinlainen lyhyt postaus vielä tulossa kunhan jaksan ehdin sen kirjoittaa. Williamsin Augustus oli monipuolinen, erilainen ja aika ihana kirja, ja kieltämättä nyt harmittaa, että olen lukenut kaikki Williamsin kirjat.

IMG_20170526_121638_810

Toukokuussa luin niin ikään kolme kirjaa.

Alice Munro: Jupiterin kuut (317s.)
Rainbow Rowell: Eleanor & Park (384s.)
Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (335s., postaus tulossa)

Sivuja yhteensä: 1036

Munron novellikokoelma oli hyvä, muttei vieläkään ihan täysin vakuuttanut. Rowell ihastutti kirjallaan täysin, ja joskus täytyy varmasti tarttua hänen muihinkin teoksiin, Fangirl nyt ainakin kiinnostaa, onhan sitä niin paljon kehuttukin. Bradley ei myöskään pettänyt uudella suomennetulla Flavia de Luce-kirjallaan, vaikka toisaalta tuntuu että eipä nuo kirjat minua voi enää pettääkään. Niiden parissa viihtyy aina takuuvarmasti, vaikkei ne välttämättä mitään tajunnanräjäyttäviä lukukokemuksia olekaan.  

IMG_20170512_113702_920

Ylläolevan kuvan laitoin jo toukokuun alussa instagramiin pohtien kumman kirjan aloitan seuraavaksi. No, voin sanoa etten ole vieläkään aloittanut kumpaakaan. Mutta molemmat kuuluvat kyllä kesälukemisien listalle, ainakin hyvin todennäköisesti. Tällä hetkellä onkin jonkinlainen Oryx ja Crake kimppaluku meneillään, mutta koska kirjastossa odottaa noutamista myös Ferranten uusin kirja, joutuu Atwood vielä hetkeksi väistymään tieltä.  

Taidan olla myös vähän sitä mieltä, että teen tulevan kesän lukemisista tällaisen yhteiskoosteen sitten kesän lopulla, varsinkin koska aion vielä tämän kesäkuun opiskella, niin lukemiselle ei taida kauheasti olla aikaa tenttikirjojen ohella. Voi siis hyvin olla, että ainoaksi luetuksi jää se Ferranten kirja, mutta saa nyt nähdä. Plus kuten jo mainitsin, on ehkä mukavampi itsekin kunnolla muistella taaksepäin mitä tuli luettua.

Muita kesäsuunnitelmia ei lukemisten saralta ole, mennään ihan fiiliksen mukaan. Onko teillä jotain kesälukusuunnitelmia jo tehtynä?

Ihanaa kesää kaikille!

21. toukokuuta 2017

10 oman hyllyn himotuinta 2017

Noniin, en sitten malttanut olla tekemättä tätä listaa kuitenkaan, vaikka kovasti olin ajatellut että se jää tällä kertaa tekemättä. Listat on kuitenkin lopulta niin hauskoja ja tällä kertaa tuntuu, että sain kasaan todella hyvän, kutkuttavan listan oman hyllyn kirjoista, jotka kiinnostavat ja joista useat tekee mieli lukea heti tai piakkoin. Olin listan kanssa itseasiassa todella kriittinen, ja sen kasaan saamisessa kesti yllättävän kauan. Mutta nyt olen tyytyväinen lopputulokseen, ja ensi vuonna sitten katsotaan miten kävi!

20170518_1252351


10 oman hyllyn himotuinta:

Bea Uusma: Naparetki: Minun rakkaustarinani
Hurraa, jotain tietokirjallisuuttakin on mukana listalla! Pienen pläräilyn jälkeen totesin että jestas sentään miksen ole jo lukenut tätä, vaikuttaa ihan mahtavalle.

Ian McEwan: Lapsen oikeus
Ian McEwania en ole nyt taas hetkeen lukenut, ja nyt alkoi tuntua hyvälle hetkelle lukea häneltä lisää. Tätä kirjaa olenkin kovasti jo odottanut.

John Irving: Minä olen monta
Kesä alkaa häämöttää näköpiirissä, ja se tietenkin tarkoittaa minulle Irving-nälän kasvamista. Silmät osuivat tällä kertaa tähän, jota kovasti povataan samankaltaiseksi kuin rakastamaani Garpin maailmaa. Saas nähdä miten käy!

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Viime listalla oli hyllyssä ikuisuuden norkunut Teemestarin kirja, nyt hieman tuoreempi tapaus. Aihe mielenkiintoinen ja erilainen, kansi todella kaunis. 

Margaret Atwood: Oryx ja Crake
Tämä on listalla ehkä pienellä huijauksella, sillä juuri viimeksi puhuin, kuinka aion tämän nyt vihdoin aloittaa ja ottaa kenties koko trilogian ihan kesäprojektiksi. Toki, tilanteet voivat muuttua nopeastikin, mutta toivon mukaan pian tämän kimppuun!

Shari Lapena: Hyvä naapuri
Myös tämän kirjan ajattelin aloittaa piakkoin, toki nyt taisi jo muutama kirja kiilata edelle. Kuitenkin tällä hetkellä hyvin korkealla lukupinossa! Jotenkin nyt kovasti kaipaa jotain dekkaria tai trilleriä ja tämä vaikuttaa siihen sopivalle.

Mariko Tamaki: This One Summer
Ystävältäni saatu sarjakuva, jonka aion varmasti ottaa kesälukemiseksi. On tehnyt mieli lukea jo hetken aikaa, mutta koska nimessä on kesä, täytyy se lukea kesällä, näin olen päättänyt. 

Sara Gruen: Apinatalo
Toinen viime listalta tälle uudelle päässyt kirja. Tämän aihe on edelleen todella kiinnostava, joten ihan sen perusteella se tänne päätyi.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen
Viimeisimmän Ishiguron lukemisesta on jo pieni ikuisuus, joten mikäs sen parempi kuin ottaa tällä kirjalla vahinko takaisin. Aihe ja aika hyvin erilaiset mitä olen tottunut lukemaan, mutta silti hyvin kiinnostavat.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Tätä kehuttiin viime listan katsauksen yhteydessä niin paljon, että täytyihän se ottaa vielä tällekin listalle mukaan. Lisäksi pienen selailun jälkeen totesin, että kyllähän se ihan kiinnostaakin vielä.


Kuten voi huomata, listalla on kolme tuttua kirjaa viime listalta; Oryx ja Crake, Apinatalo ja Sinun jälkeesi, Max. Sen sijaan myös monien kehuma Murakamin 1Q84 ei nyt tälle listalle päässyt. Listalla näkyy olevan muuten aika isoja nimiä mukana, että katsotaas miten niiden kanssa käy.

Mutta siinäpä se! Mitäs pidätte listasta, onko omia suosikkeja tai inhokkeja? Itse olen tällä kertaa hyvin innoissani tästä listasta, ja voisinkin tehdä jo aika uskaliaan ja itsevarman ennusteen, että ainakin puolet tulen näistä lukemaan tulevan vuoden sisään, ellen jopa enemmänkin. Eli tavoite on ainakin 5/10! Sen näkee sitten vuoden päästä kuinka ylhäältä sitä tiputaankaan, haha.

16. toukokuuta 2017

Viime vuoden 10 odotetuinta kirjaa

Viime vuoden huhtikuussa listailin odotetuimmat kymmenen kirjaa hyllystäni, ja nyt olisi vihdoin aika tarkistaa miten tuon listan kanssa kävi, eli kuinka monta sieltä tulikaan luettua. En ole vielä aivan varma tulenko tekemään uutta listaa, ne kun tahtovat tuoda ehkä vähän turhan paljon ahdistusta siitä, kuinka kauan jotkut kirjat ovatkaan hyllyssäni istuneet lukemattomina. Mutta saa nähdä, hauskaa tämä kuitenkin on!

Tässä siis viime listaukseni, tummennetut tulin lukeneeksi:


Naomi Novik: Uprooted
Haruki Murakami: 1Q84 osat 1 ja 2
Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo
Amity Gaige: Schroder
Sara Gruen: Apinatalo
Ali Smith: Oli kerran kello nolla
Margaret Atwood: Oryx ja Crake
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Tuloksena siis 3/10! Olen oikeastaan hieman yllättynyt, että luin listalta ylipäätään mitään, eli eihän tähän kauhean pettynyt voi olla. Ainoa, mihin olen pettynyt, on se, etten vieläkään kerennyt tarttua Oryx ja Crakeen, sillä sen lukemista olen pohtinut nyt aktiivisesti koko alkuvuoden, vaan koskaan ei ole ollut aikaa (mukamas). Vaan, nyt vähän ajattelin ottaa kesäprojektiksi lukea koko trilogian kerralla, joten katsotaan mitä siitä tulee! Tuulen varjoakin aloittelin tasan vuosi sitten, mutta alku oli niin hidas että jäi kesken, ehkä kokeilen sitä joskus uudelleen. Onneksi kuitenkin kaikki kolme lukemaani olivat todella hyviä kirjoja.

Hassua on muuten myös se, miten tuon listauksen tehdessäni jätin sieltä pois aiemmalla listalla olleen Irvingin Oman elämänsä sankarin koska se ei silloin kiinnostanut enää niin paljoa. Ja sitten kuitenkin luin kyseisen kirjan pari kuukautta myöhemmin, hah.

Mikä teidän mielestänne tällä vanhalla listalla oleva kirja ansaitsisi tulla valituksi myös uudelle listalle, jos sen tulen tekemään?

7. toukokuuta 2017

Alice Munro: Jupiterin kuut + novellihaaste

Alice Munro: Jupiterin kuut
(The Moons of Jupiter, 1982)
Tammi, 2017
Suom. Kristiina Rikman
317 s.

Luin aiemmin Munrolta novellikokoelman Liian paljon onnea, joka ei oikein kuitenkaan vakuuttanut. Novellit olivat hyviä, niitä luki nopeasti ja niihin uppoutui, mutta jokin jäi aina vähän puuttumaan. Laitoin kuitenkin tämän uusimman suomennetun Munron varaukseen kirjastosta, aikalailla vaan kirjan nimen ja kannen takia, molemmat niin kauniita. Ja toki antaakseni Munrolle toisen mahdollisuuden viedä jalat alta.

Tässä novellikokoelmassa pääosassa on erilaiset perheet ja perhesiteet, ihmisten kohtaamiset, rakkaus ja sen eri ilmenemiset, epäonnistuneet ja epäsopivat suhteet. Pääosa tapahtumista sijoittuu Torontoon, novellien henkilöt ovat melko tavallisia, pääosin keski-ikäisiä naisia. Novelleja kirjassa on 11.

Vaikkei tämäkään kokoelma vienyt jalkoja alta, oli se silti hyvä ja lukemisen arvoinen. En oikein tiedä mikä Munron novelleissa lopulta on, mutta jostain syystä ne eivät nostata minussa juurikaan tunteita esiin. Tosin iloinen yllätys oli, että enemmän niitä tunteita ja ajatuksia nousi esiin tämän kokoelman kanssa, kuin edellisen. Jotenkin nämä Munron novellit käsittelevät sen verran tavallisia ihmisiä, tavallisia tapahtumia ja osin merkityksettöämiäkin pieniä juttuja mitä elämässä tapahtuu, että niitä ei sitten juuri tule miettineeksi sen enempää ainakaan alkuun, mutta silti jostain syystä ne jäävät mieleen kytemään. 

Vaikkei kaikki novellit iskeneet, jälleen muutama nousi hieman muiden yli, syystä tai toisesta. Ja tosiaan enemmän nyt kuin viimeksi, nyt huomasin pitäväni novellien lopuista paljon enemmän, mitä viimeksi. Lopuissa tuntui olevan se jokin pieni juttu, tai ne vain loppuivat tosi hyvin ja juuri oikeaan kohtaan, vaikka joskus on edelleen se tunne, että kunpa tämä vielä jatkuisi johonkin, jotta tästä saisi paremmin kiinni.

Onnettomuudessa pienen kylän musiikinopettajalla Francesilla ja kemianopettajalla Tedillä on suhde, ja erään salaisen tapaamisen aikana miehen pojalle sattuu onnettomuus. Tämä onnettomuus muuttaa Francesin elämän suuntaan, jota hän on jo oikeastaan odottanutkin, vaikkei ihan tällä tavalla. Novelli käy läpi molempien näkökulmasta onnettomuuden jälkeistä aikaa ja ajatuksia. Tämä oli kirjan pisimpiä novelleja, ja se on varmasti osasyy sille, miksi pidin tästä enemmän. Jotenkin tässä ehti tapahtua vähän enemmän mitä muissa, syitä ja seurauksia pohdittiin. Lisäksi kirjassa puhutaan Suomesta ja suomalaisuudesta, mikä oli aika hauska ja huvittavakin lisä.

Rouva Cross ja Rouva Kidd -novellissa kaksi ikärouvaa ovat pyörätuoleissa hoitokodissa, jossa he tutustuvat nuorempaan, puoliksi halvaantuneeseen mieheen Jackiin. Naisten välinen suhde, naisten ja Jackin välinen suhde ja hoivakodin tunnelma jäivät jotenkin vahvasti mieleen, vaikkei novellissa sinänsä paljoa tapahdukaan. Jackin tarina jäi kiinnostamaan, ja siitä olisin halunnut kuulla paljon enemmän.

Kirjan nimikkonovelli Jupiterin kuut on jo tosiaan nimensä puolesta kaunis, ja mielestäni myös tarinaltaan. Keskiössä on nainen ja tämän isänsä, joka on joutunut sairaalaan sydämessä olevan vian takia. Novellissa käydään läpi näiden kahden suhdetta, naisen suhdetta omiin tyttäriin ja isän suhdetta vanhuuteen ja sairauteensa. Yleensä vanhat ihmiset, heidän elämänsä ja koettelemuksensa vetoavat minuun, kuten tässä ja edellisessä novellissa jälleen huomasin.

Hieman yllättäenkin, Munro ehkä alkoi pikkuhiljaa vakuuttaa minutkin puolelleen. Vielä jään odottamaan sitä täydellistä osumaa, mutta tämän perusteella uskallan ainakin antaa siis vielä mahdollisuuden jos toisenkin.

Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Kirja vieköön!, Pieni kirjasto

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
Novellihaaste

***

Novellihaasteen koonti

Luin lopulta haasteeseen kaksi novellikokoelmaa, tämän ja Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana, eli yhteensä 23 novellia. Olen tyytyväinen tulokseen, sillä luen novelleja hyvin harvoin, ja nyt jopa kaksi kokoelmaa parin kuukauden sisään! Tämän tahdin voisi yrittää oikeastaan pitää, sillä näitä lukee jotenkin yllättävän nopeasti; lyhyisiin tarinoihin on matalampi kynnys tarttua, kuin paksuun romaaniin, vaikka lopullinen sivumäärä olisikin sama.

Kiitos Reader, why did I marry him? -blogin Ompulle haasteen järkkäämisestä!

4. toukokuuta 2017

Carrie Fisher: The Princess Diarist

Carrie Fisher
The Princess Diarist
Penguin audio, 2016
äänikirja, 5h 10min





Kun Carrie Fisher menehtyi viime jouluna, kuulin siitä ensimmäisenä siskoltani, joka sen minulle kauhistuneena huudahti luettuaan uutisen. Samalla sekunnilla kun yritin sisäistää asiaa, laittoi myös avomieheni minulle viestiä asiasta. Uutinen järkytti, ja järkyttää oikeastaan vieläkin. Sen jälkeen jo aiemmin pohdinnan alla ollut kirjahankinta muuttui päätökseksi, ja pian The Princess Diarist olikin jo Audiblesta hommattuna. Vaikka kuuntelin tämän äänikirjana ja formaatti toimi tällekin kirjalle mainiosti, aion kyllä varmasti hankkia tämän myös fyysisenä kappaleena hyllyyn istumaan.


Kirja kertoo Carrien mietteitä ensimmäisen Star Warsin kuvauksista, perheestään ja kuinka hänen näyttelijänuransa alkoi, sekä hänen ja Harrison Fordin suhteesta. Kieltämättä eniten minua kiinnosti tietää tuosta jälkimmäisestä, onhan tuollainen tunnustus jännä kuulla näin monien vuosien jälkeen. Suhteesta puhutaankin kirjassa aika paljon, ja Carrie pohtii paljon kaikkea heidän välillä tapahtunutta, miten se alkoi, mitä se tarkoitti, mitä hän tunsi tuolloin ja nyt. Tämä kaikki oli toki lopulta hyvin mielenkiintoista ja kutkuttavaa kuunneltavaa, mutta tapa jolla Carrie suhteesta puhuu saa kuuntelijan/lukijan putoamaan takaisin maanpinnalle. Suhde ei lopulta ollut mitenkään ruusuinen tai romanttinen, se vain oli ja tapahtui. Pidinkin siitä, miten Carrie ei värittele asioita tai yritä saada asiat kuulostamaan paremmilta tai jännemmiltä, mitä ne todellisuudessa olivat.

Haluan kirjan omaan hyllyyni melkein puhtaasti tunnesyistä, mutta yksi suuri osasyy kirjan omaksi hankkimiseen on kirjan sisältämät Carrien runot. Carrie siis piti Star Warsin kuvausten aikana päiväkirjaa, joka sisälsi myös hänen omia runojaan. Nämä osuudet kirjasta olivat kaunista kuunneltavaa, mutta haluan ehdottomasti nähdä nämä vielä painettuna versiona ja lukea niitä uudelleen. Muutenkin nämä päiväkirjaosiot olivat mukavaa kuunneltavaa, Carrie oli kuin kuka tahansa teini.

Surullisinta ja haikeinta kirjan kuuntelemisessa olivat kaikki ne kohdat, joissa Carrie puhuu kuolemanjälkeisestä ajastaan ja kuinka hänet tullaan aina muistamaan Leiana. Kaikki tämä vain noin kuukausi ennen todellista poismenoa.

Vaikka alkuun kirjan kuunteleminen aamubussissa oli ehkä virhe todennäköisten kyynelien takia, oli se loppujen lopuksi todella hauska ja ihana. Kaikki tuskastelut Prinsessa Leian kuuluisan kampauksen kanssa ja erikoiset kohtaamiset fanien kanssa saivat minut hymyilemään kovastikin, ja myös ihan nauramaankin. Carrie oli todella hauska ihminen, hänellä oli aina oma, särmikäs tyylinsä ja se näkyy myös tässä kirjassa. 

Suositukset, ehdottomasti. Ja hyvää toukokuun neljättä, May the force be with you!

Muualla: Tuhat ja yksi kirjaa, Carry On Reading

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

3. toukokuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

 
Chimamanda Ngozi Adichie
Huominen on liian kaukana
(The Thing Around Your Neck, 2009)
Otava, 2011
Suom. Sari Karhulahti
271 s.


Huominen on liian kaukana sisältää 12 novellia. Tarinoita on moneen eri lähtöön, mutta kaikki käsittelevät hieman samoja aiheita, eri näkökulmista. Suurin osa tarinoiden päähenkilöistä on Afrikkalaisia naisia, jotka elävät hyvin erilaisia elämiään; Osa asuu Afrikassa, osa on lähtenyt Amerikkaan, mutta aina elämä sielläkään ei ole aivan sitä mitä he odottivat. On uusia avioliittoja, toimimattomia liittoja ja suhteita, sukua ja sukulaisia, hyväksikäyttöä monella eri tapaa, monen näköistä rakkautta tai rakkaudettomuutta, kulttuurien kohtaamista.

Itselleni parhaimmat novellit olivat Yksityisasia, Loikkivan apinan kukkula ja Huominen on liian kaukana. Oikeastaan jonain toisena hetkenä olisin voinut nimetä tähän kohtaan melkeinpä ihan minkä tahansa muunkin novellin, sen verran mieleenpainuvia ne kaikki olivat.

Yksityisasiassa nuori Chika pääsee kadun mellakointia pakoon pieneen myymälään kanssaan hausanainen. Chika ja nainen ovat tappelun osapuolten vastakkaisilta puolilta, ja molemmat ovat joutuneet eroon läheisestään; Chika siskostaan ja nainen tyttärestään. 

Loikkivan apinan kukkulassa joukko kirjailijoita on kokoontunut yhteen kirjoitusleirille. Novellissa käydään läpi kirjailijoiden tapaamisia, keskusteluita ja erään kirjailijan omaa elämää ja tämän kirjoittamaa novellia. Vaikka novellissa ei tapahtunut kovin paljoa, se oli todella mielenkiintoinen ja erilainen kuin muut.

Kirjan nimikkonovelli Huominen on liian kaukana on ehkä oma suosikkini novelleista, ainakin se jäi vahvasti mieleen. Novellissa on vuosia aiemmin tapahtunut onnettomuus, jota muistellaan ja selitetään auki. Sekä tässä novellissa että eräässä toisessa puhutellaan suoraan lukijaa, mikä on kiinnostava kirjoitustyyli. Novelli taitaa olla myös koko kirjan lyhyin, vain kymmenen sivua.

Kirjan novellit olivat melkeinpä jokainen järjestään todella vaikuttavia, mieleenpainuvia ja välillä jopa hengästyttäviä. Niin aitoja kuvauksia ihmisistä, heidän persoonistaan ja ajatuksistaan, kohtaloistaan ja elämistään. Elämänmakuisia novelleja, vaikka useimmissa se elämä ei ole helppoa tai mitenkään ruusuista. Todellisia, silmiä avaavia tarinoita, vahvat suositukset tälle!

Arvosana: Neljä kissanpentua

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa, P.S. Rakastan kirjoja, Mitä luimme kerran

Helmet-haaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Novellihaaste 

28. huhtikuuta 2017

John Williams: Augustus


John Williams: Augustus (1972)
Bazar, 2017
Suom. Ilkka Rekiaho
429 s.
arvostelukappale


Augustuksessa on kolme erillistä osaa, joista ensimmäinen osa kattaa lähes puolet kirjasta. Ensimmäisessä osassa Gaius Octaviukseen eli tulevaan keisari Augustukseen tutustutaan hänen ystävien, tuttujen ja vihamiesten kirjeiden ja muistiinpanojen kautta. Kirja alustaa Gaius Octaviuksen pitkää ja vaivalloista matkaa keisariksi ja koko maan hallitsijaksi aivan alusta lähtien; siitä, kuinka hänen setänsä, Julius Caesar adoptoi hänet, ja joutui salamurhatuksi. Osassa on paljon politiikkaa, sotia ja Rooman turvaamista, ja sivuilta onkin luettavissa kuinka hankalaa vallan saaminen Gaius Octaviukselle oli, ja kuinka ovelasti välillä täytyi toimia.

Toisessa osassa on edelleen mukana kirjeitä, mutta myös osia Augustuksen tyttären Julian päiväkirjamerkinnöistä. Tämä osa on hieman erilainen kuin ensimmäinen, se ei ole yhtä sekava ja sen kautta tarina kulkee todella vauhdilla eteenpäin. Julian päiväkirjamerkinnät avaavat tarinaa enemmän, ja niitä haluaisi vain lukea enemmän, jotta saisi nopeammin tietää syyt Julian karkoitukseen Roomasta. Kirja on tässä osassa välillä jopa jännittävä, dramaattiset käänteet seuraavat toisiaan. Julia on hahmona todella mielenkiintoinen, ja hänen äänensä on aika synkkä; vaiheikkaan elämän eri vaiheet näkyvät muistoissa ja nykyinen elämä näyttäytyy yhdentekevänä.

Kolmas ja viimeinen osa kattaa vain kirjan lopun, jossa itse Gaius Octavius pääsee ääneen kirjeessään ystävälleen. Mielestäni tässä viimeisessä osassa kirjasta viimeistään paljastuu se todellinen Williamsin tyyli. Jo aiemmissa osissa siitä sai viitteitä pitkissä kirjeissä tai muistelmissa, mutta vasta kun päästään itse Gaius Octaviuksen ääneen, se nousee kunnolla esiin. Siinä on hyvin tunnistettavaa, WIlliamsille ominaista elämän pohdintaa kuten Stonerissa tai Butcher's Crossingissa. Pohdintaa ihmisyydestä, vallasta ja sen hinnasta, perhesuhteista, uskollisuudesta ja luotettavuudesta.

"Isä", minä kysyin, "onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?" Isäni katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. "Minun täytyy uskoa, että se on ollut", hän vastasi. "Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut."

Kirjeet ja muistelmat vievät tarinaa mielenkiintoisella tavalla eteenpäin; Gaius Octavius jää etäiseksi ja erikoiseksi hahmoksi, kukaan ei tunnu tietävän hänen tarkoitusperiään aivan kokonaan. Samalla hänestä kuitenkin paljastuu herkkä ja viisas puoli. Vasta kolmannessa osassa Gaius Octaviuksesta tulee läheisempi hänen päästessään itse ääneen, hän inhimillistyy.

Augustus on todella viihdyttävä kirja. Alkuun monen monissa nimissä meni sekaisin, varsinkin kun joistain puhutaan välillä parillakin eri nimellä. Tähän kuitenkin tottui nopeasti, ja yleensä henkilön tunnisti viimeistään kontekstista aika pian. Välillä joutui selailemaan hieman taaksepäin, jotta muisti kuka kukin oli, mutta itseäni tämä ei kyllä haitannut. Olen aina nauttinut kirjoista, joissa on paljon henkilöitä. Kirja tuntuu silloin rikkaalta, ja tässä myös sen vuoksi aidolta. Pian suurimman osan hahmoista myös jo tunnisti ja muisti, ja kuvioissa pysyi perässä.

Ainoa, missä en tainnut pysyä perässä koko kirjan aikana kunnolla, oli kirjassa esiintyvät useat ja lukuisat eri avioliitot ja sukulaisuussuhteet. Välillä meno yltyi jo vähän Kauniit ja Rohkeat -tyyppiseksi, kun kaikki oli vähän kaikkien kanssa, joku olikin yhtäkkiä naimisissa entisen setänsä kanssa sun muuta. Vaan sellaistahan meno on tainnut oikeastikin olla, politiikka kun ulottui avioliittoihin asti. Omaan sukuun haluttiin naida oikeita sukuja, jotta valta olisi mahdollisimman taattu ja turvattu. Avioerot ja uudet, epämieluisatkin avioliitot ja niiden myötä tulleet salasuhteet saattoivat näyttäytyä kansalle huonona, ja Rooman kansa olikin tarkkana siitä kenestä pitävät ja kuka joutuu epäsuosioon.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta todella paljon. Oikeastaan, se on ehkä vähättelyä, sillä lopulta taisin todella rakastua Augustukseen. Tähänkin Williamsin kirjaan. Se kulki helposti eteenpäin, oli mielenkiintoinen ja koskettava, dramaattinen ja syvällinen. Se todella avasi silmiä entisajan maailmalle, vaikkakin fiktiivisen tarinan myötä. En haluaisi kyllä ajatella tämän olevan fiktiota, sen verran aidosti Williams luo tuon ajan Rooman Augustuksella eteen. Niin aitoja ihmisiä ja tunteita, että tarinaan ja kohtaloihin uppoaa mukaan. Suosittelen siis kovasti! Jos pidit Stonerista, niin kannattaa kokeilla tätäkin.


Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

21. huhtikuuta 2017

Lauren Graham: Talking as fast as I can

Lauren Graham
Talking As Fast As I Can: From Gilmore Girls to Gilmore Girls, and Everything in Between
Ballantine Books, 2016 (audiobook)
4h 36min



Kuuntelin tämän Lauren Grahamin viime syksynä ilmestyneen kirjan äänikirjana. Päätin kokeilla Audiblea, sieltä kun saa ensimmäisen kirjan ilmaiseksi niin ajattelin että mikäpä ettei. Ja äänikirja oli kyllä oikea valinta tälle kirjalle. Varmasti olisin nauttinut fyysisestäkin kirjasta kuvineen, joita tässä en valitettavasti voinut nähdä, mutta silloin olisi jäänyt eräs todella oleellinen asia puuttumaan: Laurenin oma kertojaääni. Sillä jos olet katsonut Gilmoren tytöt, tiedät miten nopeasti Lorelai ja Rory puhuvat. Eikä Lorelai ole kovin kaukana itse Laurenista, sillä hänkin puhuu kovin nopeasti, kuten kirjan nimikin jo kertoo.


Kirja oli mukava. Siinä oli paljon Laurenille ominaisia vitsejä ja hauskoja juttuja, paljon pitkiä, hieman asian ohikin meneviä mielleyhtymiä ja sellaista sekavaa ajatuksenjuoksua. Se teki kirjasta ehkä paikoin hieman sekavan, mutta myös hauskan ja omannäköisensä. Se tuntuu olevan Laurenille myös hyvin ominaista. Jutuissa pysyi kyllä mukana, jos vain pysyi skarppina ja muisti kappaleen aiheen. 

Lauren kertoo kirjassaan aluksi lapsuudestaan, ja siitä, miten hänestä tuli näyttelijä, mitä kouluja hän kävi ym. Tämä oli ihan kiva kuulla, sillä en lopulta tiennyt Laurenista paljon mitään ennen tätä kirjaa. Sen lisäksi hän kertoo millaista oli tehdä alkuperäisiä Gilmoren tyttöjen jaksoja, ja mitä hän kirjoitteli päiväkirjaansa uusien jaksojen kuvausten aikana. Vaikka tuo historiaosuus oli ihan kiva, niin odotin kirjalta hieman enemmän paneutumista itse Gilmoren tyttöihin, kuten kirjan nimikin antaa olettaa. Loppujen lopuksi itse alkuperäisten jaksojen kuvauksesta Lauren kertoo aika vähän. Hän käy kausia läpi ja tekee niistä muutamia lyhyitä kommentteja, mutta ei mitään kovin syvällistä tai tuo ilmi tuon ajan ajatuksia. Lähinnä miten hassulta eri hiustyylit näyttävät sun muuta.

Uusien jaksojen kuvaus oli sen sijaan todella ihana osuus kirjassa, se tuli viimeisenä kirjan lopussa ja sitä eniten odotinkin. Lauren tosiaan piti jonkinlaista päiväkirjaa noiden jaksojen kuvausten ajan, ja sen hän nyt lukee kirjassa läpi. Oli mukava kuunnella miten jaksoja on kuvattu, ja mitä kaikkia asioita ja ennen kaikkea tunteita niihin on liittynyt. 

Vanhoihin jaksoihin olisin halunnut Laurenin paneutuvan vielä hieman enemmänkin, olisin halunnut kuulla syvällisempiä ajatuksia kuvauksista ja sarjan tapahtumista, kuvauspäivistä, henkilöistä ja henkilöiden välisistä kemioista. Kaikkea sitä. Vaan olihan se mukava kuunnella näinkin, ja kokonaisuutena aika ihana kirja, mukava ja lämmittävä.


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

18. huhtikuuta 2017

J. S. Meresmaa: Mifongin kadottama

J. S. Meresmaa
Mifongin kadottama
Myllylahti, 2016
480 s.






Olipa ihanaa lukea pitkästä aikaa taas Mifonki-sarjaa! Edellisestä osasta oli vierähtänyt taas tovi, enkä ihan heti päässyt tämänkään kirjan kimppuun, vaan se on odotellut ihan hävettävän kauan yöpöydällä vuoroaan. Mutta kun kirjaan sitten kerran tarttui niin kyllähän sen vauhdilla lukikin, nämä imaisevat aina mukaansa. Ja nyt, kun kirjan lukemisesta on jo hetki, huomaan silti palaavani kirjan tapahtumiin, ja harmittelenkin jo, etten voi lukea heti seuraavaa osaa.


Ardisin ja Danten tiet ovat jälleen ristenneet, ja Ardis lähtee takaisin kohti Merontesia tarkoituksenaan olla apuna tyttärelleen, jättäen poikansa Ciaranin yksin maanpakoon. Ciaran ei kuitenkaan ole täysin neuvoton, vaan pikkuhiljaa nuoren kuninkaan päähän on iskostunut täysin uusi idea, jonka hän aikoo toteuttaa apunaan edelleen muistinmenetyksestä kärsivä Joentuoma ja tämän uusi, erikoinen ystävänsä Siv. Merontesissa Linn ei tiedä miten kertoa saapuvalle Ardisille, ettei tämän tytär Fewrynn ole välttämättä enää elossa aiempien tapahtumien johdosta. Uudella kuninkaalla Skadi Armundillakaan ei mene hyvin, vaikka tuoreet uutiset tuovatkin pienen valonpilkahduksen toivoa.

Viidennessä osassa nähdään pikkuhiljaa jonkinlaista tarinan lopun tuntua. Palaset alkavat loksahdella muutamien hahmojen osalta jo aika hyvinkin paikalleen, ja seuraavassa ja samalla sarjan viimeisessä osassa varmasti nähdään tilintekoa muidenkin hahmojen osalta. Aiemmissa osissa tarina on lähtenyt jos jonkinmoisiin suuntiin, hahmot ovat eronneet ja matkanneet mantuja, löytäneet uusia ystäviä ja vihollisia, jatkaneet toiseen suuntaan. Välillä on tuntunut ettei joillain asioilla ole lainkaan päämäärää, mutta nyt huomaa, että on niillä ollut. Jossain vaiheessa pelkäsin jo, että haukataanko nyt liian iso pala, kun tarina menee jos sun minne, mutta onneksi jo tässä vaiheessa voin huokaista helpotuksesta.

Tässäkin osassa on näitä samoja teemoja nähtävävissä; monen monta matkalaista on tien päällä, osan tiet eroavat jälleen ja uusia hahmoja esittäytyy. Siv onkin muuten aivan ihana, todella hauska ja ihanan erilainen hahmo. Muutama iso yllätyskin tuli eteen vanhojen hahmojen osalta. Mutta nyt lukijalle hahmottuu myös koko tarinan ja saagan loppu, mitä voisi olla luvassa, mihin kaikki tähtää. Viimeinen osa on kuitenkin hyvin ratkaiseva tiettyjen päähenkilöiden osalta, eikä lopputulosta voi vielä arvailla, ainakaan minä en voi.

Sarja ja monet näistä hahmoista ovat kulkeneet todella pitkän tien tähän asti, ja on ihan kiva nähdä ainakin jo joillekin kenties iloinenkin loppu. Tämä on mielestäni kuitenkin hyvin erilainen fantasia-sarja mitä muut; tässä asiat tapahtuvat todella pitkälläkin aikavälillä, mikä on mielestäni piristävää ja pitää mielenkiinnon yllä. Ei ole vain nuori Ardis seikkailemassa, vaan myös Ardisin melkein jo aikuiset lapset. Mutta Ardis toki myös, ja tämä sarja osoittaakin ainakin sen, ettei seikkailut ole vain nuorille.

Syksyllä tulee tosiaan sitten sarjan päättävä osa, Mifongin lunastama, jota kieltämättä odotan jo kuin kuuta nousevaa. Uskon että sarja saa arvoisensa päätöksen.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Muualla: Tarua ja Totta

Helmet-haaste: 31. Fantasiakirja

16. huhtikuuta 2017

Kirjaostoksia

Aloin tuossa selailla blogiani taaksepäin, ja huomasin, etten ole viime vuoden elokuun jälkeen tainnut kertoa kirjaostoksiani täällä lainkaan. Joten tässäpä siis lisäykset hyllyyn viimeisen puolen vuoden ajalta. Olen nyt myös päivittänyt Oma hylly -sivun näiden myötä.



Ensimmäisessä kuvassa on kaikki uutena ostetut kirjat. Uusi maa ja Kudottujen kujien kaupunki ovat Suomalaisen alesta. Haudattu jättiläinen, Loistava ystäväni ja Valheet taas ovat Akateemisesta kirjakaupasta hullujen päivien aikaan, ensimmäinen tosin jo syksyltä, kaksi viimeistä nyt menneiltä hullareilta. Tai no, Valheet taisi olla muuten vaan alepöydässä. Yksin Marsissa on tilattu Adlibriksestä alkuvuodesta. Näissä positiivista on se, että Ferranten ja Weirin olen jo lukenut. Rasi-Koskisen Valheet oli näistä eniten sellainen extempore ostos, se kiinnosti kovasti juuri lukemani Eksymisen ja unohtamisen kirjan takia.


Nämä seuraavat neljä puolestaan ovat kirppariostoksia. Nälkäpelin ekan osan löytyminen oli kyllä lottovoitto, muut osat omistin jo, mutta tätä on pitänyt metsästää kissojen kanssa jo kauan. McEwania olen lukenut säännöllisesti, joten hänen kirjat vetävät aina puoleensa jos niitä kirppareilla näkyy. Gardellin kirja on kiinnostanut myös jo kauan, ja kun no, halvalla sai. Tuosta tavasta pitäisi kyllä päästä eroon... Seitsemän veljestä oli vähän yllätys itsellenikin, mutta muistan pitäneeni kirjasta kun sen joskus kouluaikoina luin, ja ajattelin että siinäpä hyvä kirja uudelleenluettavaksi näin Suomen juhlavuotena. Saa nähdä tuleeko luettua. Mutta hei, näistäkin, kaksi neljästä on jo aiemmin luettu.




Sarjakuvien osalta tilanne näyttää tältä. Puiden tarinoita -kirjat eivät kyllä ihan taida olla sarjakuvia, mutta menevät nyt tähän kategoriaan. Löysin molemmat osat samalla reissulla kahdesta eri kirjakaupasta alennuksesta, nyt pitäisi saada käsiin vielä keskimmäinen osa niin voin vihdoin lukea nämäkin. Blacksadin neljäs osa ja Paper Girls tarttui mukaan maaliskuiselta Tampere Kuplii-tapahtumasta. Näiden lisäksi hyllyyn on saapunut myös kolme arvontavoittoa, eli Lapsen oikeus, Hyvä naapuri ja Villa Vietin linnut. En kyllä nyt enää valitettavasti muista mistä voitot ovat, mutta kiitokset! Kaikista näistä kirjoista Hyvä naapuri taitaa olla se, mihin tulen piakkoin tarttumaan. Paper Girlsin nimittäin juuri ehdinkin jo lukea.



Että sellaisia kirjaostoksia siis tällä kertaa. Ei kovin paha mielestäni näin yli puolen vuoden ajalta, joista osa vieläpä oli jo luettu. Hylly ei täyty siis pelkästään lukemattomilla kirjoilla. Ehkä muutamat näistä ostoksista, kuten myös jo aiemmistakin on jäänyt kyllä silti mietityttämään. Aiemmin olen ollut sitä mieltä, että kyllä ne kirjat siellä hyllyssä odottavat lukuvuoroaan, ei siis haittaa vaikka niitä sinne hamstraa. Eikä siinä periaatteessa vieläkään ole mitään vikaa, mutta nyt itseäni on alkanut ärsyttää tuo lukemattomien kirjojen määrä hyllyssä, varsinkin, kun osasta tiedän, etten tule niitä varmaan koskaan lukemaan. En ole Konmaria lukenut, mutta vähän sen tyylillä olen alkanut hyllyäni silti silmäillä; tuoko nämä minulle oikeasti iloa. Ja osa ei todellakaan tuo, turhauttaa vain kun vie tilaa ja pölyttyy. Niinpä kunhan kevät on vähän pidemmällä aion ottaa kirpparipöydän ja viedä ylijäämät sinne. Ja vaikka tämä nyt saattaa kuulostaa siltä, että karsin koko hyllyni tyhjiin asti, niin ei sentään. Ei sieltä kovin paljoa kirjoja lähde, mutta sopiva määrä, kaikki ne joita en halua enkä aio lukea.

13. huhtikuuta 2017

Viime aikojen kuulumisia

Hei vaan hei pitkästä aikaa! Kohta alkaa kiireiden kanssa helpottaa ja varmaan löytyy taas enemmän aikaa kirjoille ja blogille, sitä aikaa odotellessa. Kohta alkaa siis varmasti taas tippuilla postauksia luetuista kirjoista, muutama valmis odottaa jo vuoroaankin. Sitä ennen kuitenkin vähän viime aikojen kuulumisia ja höpötystä ylipäätään. 

Jos olen ollut epäaktiivinen kirjojen ja oman blogini parissa, niin sitä olen todella sitten ollut myös muiden blogeissa. Minulla on varmasti valehtelematta viikkojen ajalta lukemista muiden blogeissa, joten älkää ihmetelkö jos sinne tupsahtelee kommentteja hieman jälkijunassa.

Voisin myös kertoa, mitä olen viime aikoina lukenut ja mitä en. Teen varmaan huhtikuun lopussa yhteiskoosteen tästä ja edellisestä kuusta, sillä en jaksa nyt enää tehdä pelkästä maaliskuusta, varsinkin, koska sen kirjasaldo jäi hyvin laihaksi. Olen kuitenkin lukenut jotain, mikä on positiivista.


Tai no, jos aloitetaan siitä, mitä en ole lukenut. Eli siis se Haiteksti. Jäin kirjassa noin puoleen väliin pitkäksi aikaa, eikä jatkaminen kiinnostanut lainkaan. Niinpä kun vihdoin päätin tahdonvoimalla siihen uudelleen tarttua, luin sivun, selailin muutaman sivun, kelasin loppuun josta luin pari sivua, ja päätin että se riittää minulle. Kirja ei vaan napannut mukaansa, ehkä joskus muulloin olisi voinut mutta ei nyt. Idea kiva, mutta niin outo että nyt ei jaksanut sellaista. Ensimmäinen Ota kolme valitse yksi -sarjan kirjavalinta ei siis mennyt ehkä nappiin, mutta sainpahan hyllyyni kahden kirjan verran enemmän tilaa, Haitekstikin lähtee nyt vaihtohyllyyn. Annoin sille sentään reilun mahdollisuuden! 

Uskon, että yritän mahduttaa seuraavasta kolmikosta valitsemani kirjan vielä lähitulevaisuuteen luettavaksi, toivottavasti se tuottaa hedelmällisemmän tuloksen. Eli siitäkin olisi odotettavissa postausta, jos nyt ei heti, niin joskus.

Sitten lukemisiin. Tällä hetkellä olen hieman alle puolen välin John Williamsin Augustuksessa, mikä on ollut kyllä miellyttävää luettavaa. Se jäi hetkeksi tauolle kiireen takia, mutta nyt kun on taas enemmän aikaa niin sitä on kiva lukea. Elättelen toivetta, että saisin luettua sen peräti loppuun nyt pääsiäisloman aikana, mutta noh, katsotaan nyt. Sen lisäksi yöpöydällä odottelee Alice Munron Jupiterin kuut -novellikokoelma, jonka aloittamista hieman jännitän ja monta kertaa olen sen poiminut ylös mutta laskenut samantien alas. Ajattelin kyllä kenties hypätä senkin pariin nyt viikonloppuna, sen laina-aika kun ei ole kovin pitkä. Plus novellihaasteen loppu häämöttää jo!


Viikonlopusta puheen ollen, ajattelin pitää pienimuotoisen, epävirallisen ja vielä ehkä hieman epävarmankin lukumaratonin! Kirjojen lukeminen kun on jäänyt niin marginaaliasemaan viime aikoina, että tuntuu hyvälle ajatukselle laittaa siihen oikein kunnolla vauhtia, ainakin hetkellisesti. Päälukemisina olisi varmaankin nuo ylempänä mainitut kirjat, ehkä myös eräs uudehko sarjakuva hyllystäni. Katsotaan mitä siitä tulee, mutta jos sen päätän pitää, niin se alkaisi joskus lauantain aikana ja jatkuisi sinne sunnuntaille. Tai jos haluan olla villi niin maanantaille. Pidän teidät ajan tasalla! Ja toki, jos yhtään sille tuntuu, että haluaa viettää pääsiäisen tiiviisti kirjojen parissa, niin mukaan vaan. Lukumaraton, kirjarikas pääsiäinen... Miten vaan sitä haluaa kutsua.


Lopuksi vielä suuret osanottoni Lukutoukan kulttuuriblogin Kristan omaisille ja ystäville. Kristan poismeno viime kuun lopulla oli aikamoinen shokki, eihän sellaista uutista halua alkuun uskoa. Krista jätti taakseen tyhjän aukon kirjablogimaailmaan. ♥

23. maaliskuuta 2017

Viime vuoden bloggaamattomia

Muutaman viikon blogihiljaisuus takana, tuntuu jopa aika oudolta kirjoittaa tänne jotain. Sen verran kiireiset viikot takana, ettei blogille ole riittänyt aikaa ja jaksamusta. Eikä varmaan muutamaan viikkoon riitä vieläkään, mutta kunhan enimmät deadlinet on selätetty niin eiköhän tämäkin hieman elävöidy. Nyt kuitenkin muutama sananen viime vuoden puolella luetuista kirjoista, joista molemmista pidin paljon, mutta jotka jostain syystä jäivät silloin bloggaamatta.


 
Emmi Itäranta
Teemestarin kirja
Teos, 2012
266 s.




Noria on teemestarin tytär, ja pian myös mestari itsekin. Teemestarin tehtävä on olla veden suojelija ja palvelija, sekä antaa ihmisille kauniita teeseremonioita, luoda niistä elämys. Maailmasta on kuitenkin loppumassa vesi, ja teeseremoniat ovat todellista ylellisyyttä kuivuuden keskellä. Norian perhellä on myös vaarallinen salaisuus, joka uhkaa tulla päivänvaloon.


Vau mikä kirja. Niin kaunis etten meinaa löytää sanoja. Tarina on kerrassaan upeasti nivottu ja kieli on todella kaunista. Olin alkuun jostain syystä ajatellut, että kokeillaan jos vaikka tykkäisinkin. Jotenkin aihe ei kuulostanut ihan niin kiinnostavalle mitä se sitten lopulta kuitenkin oli. Kirjassa on nimittäin todella mielenkiintoinen asetelma. Eikä mennyt kauaa kun kirja imaisi aivan täysin mukaansa, veti suorastaan maton jalkojen alta ja se oli menoa sitten se.

Teemestarin kirja on hyvin erilainen mitä muut kirjat. Se luo ihanan, maagisen tunnelman, herättää teeseremoniat ja kuivuuden suorastaan eloon, ja kulkee kuitenkin täysin omia reittejään kuljettaen lukijaa välillä harhaankin. Kirja pitää otteessaan aivan loppuun saakka, ja kirjan voisikin lukea melkein yhdeltä istumalta.

Kirja todella yllätti ja ihastutti, ja lopulta huomasin rakastuneeni kirjaan aivan täysin. Kirjan luoma dystopinen maailma on todella todentuntuinen, sen voi kuvitella hyvin eteensä. Ihastuttava tunnelma, synkkä ja epätoivoinen, jännittävä ja teeseremonioineen jopa hienostunut. Vahvat suositukset siis!


Arvosana: Viisi kissanpentua


J.P. Ahonen
Villimpi Pohjola: Valomerkki (#5)
WSOY, 2015
104 s.


Olen vihdoin ottanut kiinni tässäkin sarjassa, ja nyt voin hyvillä mielin jäädä odottelemaan uusia kokoelmia! Vähän tekisi mieli alkaa jopa tilaamaan Aamulehteä, jotta pääsisi lukemaan näitä strippejä ihan tuoreeltaan joka sunnuntai.

Valomerkki jatkaa hyvin näiden aikuisten ikuisuusopiskelijoiden elämän kuvailua ja kaikkien niiden pienten suurten ongelmien ratkomista. Millaista on arki pienen lapsen tai jättimäisen gradun kanssa, kuinka ihmissuhderintamalla menee, tai miten saada oman alansa töitä. 

Tätä sarjaa voi ilolla suositella kaikille sarjakuvista kiinnostuneille, opiskelijoille ja hyvän huumorin omaaville. Sarja on alusta asti mielestäni hyvä, mutta mielestäni tyyli on muuttunut tarkempaan ja hallitumpaan suuntaan koko ajan. Kannattaa ehdottomasti tutustua, jos haluaa kutkutella nauruhermoja hyväntuulisella sarjakuvalla.

Muualla: Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pieni kirjasto

Arvosana: Neljä kissanpentua

2. maaliskuuta 2017

Helmikuun kirjasaldo

Helmikuu menee aina aivan liian nopeasti. Lyhyin kuukausi tuntuu joka kerta aiempaa lyhyemmältä, se suorastaan vilahtaa ohi. Helmikuussa alkoi onneksi hieman tuntua jo pientä kevättä sekä ulkona että rinnassa, vaikka sieltä vielä pakkasiakin saatiin. Sääolosuhteet olivat kuitenkin ihan kivat, en enää juurikaan nauti kesän helteistä, joten ei sinne nyt niin kiire ole.

Lukemisen puolesta helmikuu oli oikein kiva! Tähän suuri apu oli ystävänpäivän lukumaraton, jolle jälleen myös osallistuin. Maratonista löytyy oma postaus täältä. Maratonin lisäksi lukeminen tuntui kivalle ja sillä oli hyvä kompensoida kaikkea koulusta tulevaa hommaa. Loppukuusta alkoi jälleen tosin tuntua, että lukemiselle ei vaan ole aikaa, tai iltaisin ei vaan enää jaksa lukea. Tämä tila tuskin lähiviikkoina kovin kohenee, mutta ainakin juuri nyt ollessani talvilomalla minulla on hetki aikaa rauhoittua kirjan ääreen.


Helmikuusa luin 6 kirjaa, joista
2 oli sarjakuvia,
1 lastenkirja,
1 novellikokoelma,
2 englanniksi,
3 kirjastosta ja 3 omasta hyllystä.

Luetut:

Jack Thorne, J.K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child (343 s.)
Anni Nykänen: Mummo (104 s.)
Brian K. Vaughan: Saga, Vol. 6 (152 s.)
Bjorn Sortland, Timo Parvela: Kepler62: Pioneerit (133 s.)
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (271 s.)
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja (253 s.)

Sivuja yhteensä: 1256

Luetuista kirjoista kaikki muut on siis ainakin osaksi lukumaratonilla luettuja, paitsi viimeisin, Rasi-Koskisen upea kirja. Se olikin ehdottomasti koko kuukauden paras kirja, vaikkei tuolla maratonilla luetuistakaan mikään ollut huono, päin vastoin.

Näiden lisäksi olen kuunnellut n. puolet Carrie Fisherin The Princess Diarist -äänikirjasta, sekä aloittanut John Williamsin Augustusta. Niin joo ja se Haiteksti, hmm se on edelleen kesken, ja sen tarun loppu taitaa olla pian lähellä.

Kerrassaan kiva kuukausi siis takana, toivottavasti maaliskuu ei kiireisellä aikataulullaan ihan tapa, ja toivottavasti ehdin lukea edes jotain. Priorisointiahan se on, ainahan sitä voisi mennä aikaisemmin illalla sänkyyn lukemaan.

Ihanaa maaliskuuta kaikille!

27. helmikuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

 

Marisha Rasi-Koskinen
Eksymisen ja unohtamisen kirja
WSOY, 2017
253 s.


Tästä kirjasta tekee mieli kirjoittaa runollisesti, kauniilla lauseilla, yrittäen edes jotenkin tehdä kirjalle oikeutta. Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo muistamisesta ja unohtamisesta, tarinoiden ja kohtaloiden risteyksistä, poluista jotka kulkevat väkisin jotain kohti, risteävät muita polkuja ja menevät sittenkin eri suuntiin. Se laittaa pohtimaan kaiken mielekkyyttä ja mielettömyyttä, aikaa ja paikkoja, avaruutta.

Yleensä, jos kirjassa on useampi kertoja, joku kertoja pomppaa enemmän esille, se kiinnostaa eniten ja siitä haluaisi ehkä myös lukea eniten. Tällä kertaa näin ei oikeastaan käynyt, vaikka kirjassa on kolme toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Jokainen uusi kertoja vie täysin mukanaan, tarinaan uppoutuu ja siitä haluaa kuulla lisää. Kun kertoja taas vaihtuu, uuteen näkökulmaan pääsee helposti sisään, eikä kertojan vaihdos edes harmita. Jokaisessa näkökulmassa on jotain erityistä, jotain mikä saa kiinnostuksen pysymään ja sivut kääntymään.

Julian näkökulma on mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja kutkuttavan jännittäväkin. Paljon kysymyksiä, miksi ja kuinka, mutta vastauksia jaksaa kuitenkin odottaa. Julia lähtee seikkailulle äitinsä ja isänsä kanssa, kotiin ei enää palattaisi. Autolla ajetaan kunnes bensa loppuu, jatketaan kun sitä ilmestyy lisää. Ajetaan paikkoihin, jotka Julia muistaa vaikkei ole siellä ennen ollut. Pieni Julia ja hänen unensa, muistot jotka eivät ole muistoja vain menneestä, vaan myös tulevasta. Julia joka pitää kiinni muistikirjasta, tunnustelee ja kuuntelee sivujen ääntä.

Janin näkökulma on yhtälailla todella mielenkiintoinen ja kutkuttavan jännittävä. Jan osallistuu poikien selviytymisleirille, joka osoittautuu lopulta todelliseksi selviytymiseksi Janin ryhmän eksyessä erämaahan. Poikien matka on jännittävä, pelottava, välillä ahdistavakin. Mutta tarina ei, sillä sitä tietää, että jotain muutakin on vielä tulossa. Mukana on pätkiä Janin lapsuudesta, muutoksista, elämien loppumisesta ja alkamisesta.

Martina jää näkökulmista ehkä etäisimmäksi, mutta uskon että sen on tarkoituskin. Martinasta kerrotaan vähän ja seikkaperäisesti, siellä täällä, muistoissa, kirjeissä, lauseissa. Martinan elämä ei ole ollut helppoa, kuten ei kenenkään kirjan hahmon elämä. Eri elämät ja nimet ovat Martinalle tuttuja, mutta on silti jotain, mitä Martinakaan ei voi lopulta jättää taakseen.

Eksymisen ja unohtamisen kirja on upea. Sitä on pakko jäädä makustelemaan kesken lauseiden, lukea kauniita kohtia uudelleen ja ääneen, jäädä makaamaan kirjan kansien sulkeuduttua. Tämä on ensimmäinen kirja jonka luen Rasi-Koskiselta, mutta ei varmasti viimeinen.



Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

22. helmikuuta 2017

Kahdeksas Harry Potter

Jack Thorne, J. K. Rowling, John Tiffany
Harry Potter and the Cursed Child, Parts one and two
Little, Brown, 2016
343 s.


Myönnän, tähän oli todella pelottavaa tarttua. Olin vältellyt viimeiseen asti minkäänlaisia spoilereita enkä juurikaan ollut lukenut tai kuullut tästä arvioita. Muuta kuin sen, että tämä on jakanut vahvasti mielipiteitä puolesta ja vastaan, ja että mielipide taisi kallistua enemmän sinne negatiivisen puolelle. Ja hei, onhan tämä kuitenkin Harry Potter josta puhutaan, Pienen kirjaston Katrin sanoin: pyhä asia. Ei siihen noin vaan kosketa ja mennä kirjoittamaan uusia osia, saatika sitten näytelmän muodossa. Vaan niinpä tässä on juuri tehty, eikä se loppujen lopuksi haitannutkaan niin paljon kuin alkuun ajattelin.

En oikeastaan halua avata kirjan juonta kovin paljoa. Kirjassa seikkailee Harry Potterin poika Albus, tämän ystävä Scorpius Malfoy sekä, tietysti, itse Harry Potter ja tämän ystävät. Sekä paljon muita, tuttuja ja uusia hahmoja. Albuksella on rankkaa koulussa, onhan hän Potter ja tullut lajitelluksi Luihuiseen, eikä Scorpiuksellakaan ole kovin helppoa. Eikä oikeastaan Harryllakaan. Ja no, Albus ja Scorpius tekevät hieman huonohkoja päätöksiä ja joutuvat aikamoiseen liemeen, todella vaaralliseen sellaiseen.

Pelkäsin tarttua kirjaan, koska ajattelin etten pidä siitä. Luin sitä alkuun n. sata sivua, kunnes jätin hetkeksi taas kesken, koska pelkäsin että kirja muuttuu vielä huonoksi, siihen mennessä se kun oli ollut ihan hyvä. Mutta kuten pian huomasin, kirja ei koskaan muuttunutkaan huonoksi, vaan sivujen päätyttyäkin olin vielä sitä mieltä että kyllä, kyllä minä pidin tästä. Kirjassa on toki monia epäkohtia ja joissain kohdissa jäin hieman pohtimaan kaiken loogisuutta ja toteutusta, mutta muuten, nautin matkastani tämän ns. "kahdeksannen" Potterin parissa.

Näytelmä-muoto ei haitannut lukemistani juuri ollenkaan, siihen tottui todella nopeasti ja vilkkaan mielikuvituksen ansiosta osasin kyllä kuvitella kaikki tapahtumat hyvin elävästi mielessäni, vaikka niitä ei kovin tarkkaan kuvattukaan. Kirjaa myös luki hyvin nopeasti tuon ansiosta.

Asiat joista pidin kirjassa:  
Scorpius, tietenkin. Aivan ihana hahmo, niin suloinen, hauska ja fiksu. Hahmo on luotu nerokkaasti sellaiseksi, joka vähän kuin nauraa aiemmille kirjojen tapahtumille ja sankareille, nostaa esiin kliseitä ja nauraa kuitenkin myös itselleen. Ihana, erilainen hahmo.
Draco. Draco on aina ollut ihana, varsinkin viimeisissä kirjoissa. Surullinen ja traaginen hahmo, ja olin todella iloinen, että hänellä on tässä melkein yhtä iso rooli kuin Harryllakin.
Kirjan tunnelma. Todella synkkä ja pimeä, suorastaan pelottava. Pidin tästä paljon, eikä se mikään yllätys ollutkaan, pidinhän aiemmissa osissakin aina niistä synkistä kohdista eniten.
Tylypahka-kohtaukset. Ah mitä nostalgiaa! Tylypahka on ihana paikka, ei siitä mihinkään pääse.
Tutut hahmot. Kirjassa esiintyy paljon tuttuja, vanhoja ja yllättäviäkin hahmoja, ja näistä kohdista pidin erityisen paljon. Sydämeni taisi jättää välillä muutaman lyönnin välistäkin, jotkut voivat ehkä jopa arvata että missä kohdissa tämä tapahtui. Erityisesti yksi kohtaus oli ehkä kauneinta ikinä.

Asiat joista en pitänyt kirjassa:  
Albus. No, kyllä minä pidin Albuksesta, mutta oli hän kyllä aika harvinaisen rasittavakin.  
Epäloogisuus. En nyt oikein viitsi sanoa tähän mitään sen erityisempää, kuin että joissain kohdissa jäin tosissani miettimään että ei, ei se kyllä voisi ihan näin mennä. Liian suuria juonellisia aukkoja. Mutta siitä pääsi kyllä yli, sillä enhän minä tätä maailmaa ja sen kommervenkkejä ole keksinyt, en siis oikein voi sanoakaan miten ne toimivat.
Harry. Jep, itse pääsankari ei ole koskaan ollut lempparini, vaikka kyllä ihan ensimmäisiä kirjoja lukiessani pienenä hänestä pidinkin. Harrykin on, poikansa lailla, aika rasittava tässä.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon. Kun sitä näin jonkin aikaa lukemisen jälkeen tarkastelee, niin kyllähän se hieman sellaiselta fanfictionilta vaikuttaa, mutta itse lukiessa en sitä kyllä niinkään huomannut. Ei tämä nyt silti ihan kahdeksannesta Potterista mene, ennemmin miellän tämän sellaiseksi mukavaksi lisäosaksi, spin-offiksi. Kirja on tehty taidolla, joskin kyllähän tässä mielikuvitus tosiaan lentää ja villeimmätkin ideat on päästetty ilmoille, ja siitä se fanfiction-mielikuva varmasti eniten tuleekin. Vaan sekään ei haitannut minua, tuo taikamaailma kun on aina ollut aika kummallinen ja vaarallinen paikka, ja mikäs minä tosiaan olen sanomaan mitä siellä voi tapahtua ja mitä ei.


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 35. Kirjan nimessä on erisnimi

18. helmikuuta 2017

Maratonilla luetut sarjakuvat

Anni Nykänen: Mummo
Sammakko, 2010
104 s.


Olen kuullut Mummosta vaikka mistä jo pitkän aikaa, ja aina aika ajoin törmännyt uudempiin osiin kirjastossakin. Tunnollisesti jätin kuitenkin ne vielä hyllylle, ja odotin sellaista päivää kun siellä on se ensimmäinen osa. Kun se siellä hyllyssä sitten ennen maratonia istui, nappasin sen oitis mukaani.

Mummo onkin varsin ihana tapaus. Sekä itse sarjakuvana, että hahmona. Sarjakuva koostuu lyhyistä, yleensä kolmen ruudun stripeistä, joissa seikkailee Mummo, sekä usein myös Mummon mies, kissa, lapsia ja lapsenlapsia. Stripit ovat lyhyitä, mutta sisältävät kaiken oleellisen jostain tietystä pienestä hetkestä. Oli se sitten jotain kauppareissulla sattunutta tai Mummon kahvihetki. Sarjakuvassa on paljon huumoria, joskus hieman mustaakin sellaista, mutta lähinnä hyväntuulista, lämminhenkistä ja ehkä sarkastistakin. Mummo tuntuu osaavan nauraa itselleen, käyttäytyy välillä hyvinkin odottamattomalla tavalla, ja välillä taas hyvin no, mummomaisesti.

Tästä sarjakuvasta tuli hyvä mieli, se sai nauramaan ja hymyilemään, ja sen piirustustyyli on hauskaa ja elehtiväistä. Mummoa voi hyvin suositella kaikille.


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 22. Kuvitettu kirja

***
Brian K. Vaughan, Fiona Staples 
Saga, Vol. 6
Image comics, 2016
152 s.





Piti ihan tarkistaa, että kuinka kauan tämä on lojunut hyllyssäni lukemattomana, yleensä kun olen tarttunut Sagaan heti kun olen sen käsiini saanut. Jossain taisin jo möläyttääkin, että tämä on ollut hyllyssäni jo vuoden lukemattomana, mutta puhuin ihan höpöjä, sillä tämähän ilmestyi vasta kesällä... Mainitsemani osa oli siis viides osa, jonka ostin alkuvuodesta, mutta myös luinkin silloin. Samanväriset kannet sekoittivat pääni.

No mutta, kauan sai tämä osa silti olla silti hyllyssäni, ennen kuin vihdoin pääsin sen pariin. En tiedä mikä siinä on, etten jostain syystä halunnut lukea sitä heti. Ehkä se, että vaikka olenkin pitänyt kaikista osista tähän asti, eivät ne ole olleet enää ihan niin jännittäviä kuin alussa, ja ehkä se jokin "uutuudenviehätys" oli hiipunut. En ole Sagasta koskaan myöskään kirjoittanut blogiin, mikä on sinänsä outoa, sillä pidän sarjasta kuitenkin valtavasti.

Kuudennessa osassa pääsemme näkemään aika pitkänkin aikahyppäyksen, mikä tuntuu aluksi jopa hieman oudolta. Tai aikahyppäyshän tapahtuu jo viidennen osan lopussa, mutta nyt näemme hieman enemmän mikä tilanne missäkin ja kenenkin kohdalla on. Hazel on kasvanut hurjasti, mutta on edelleen erossa vanhemmistaan. Alana ja Marko taas ovat edelleen Hazelin pelastusretkellä, ja ovat muotoutuneet hyväksi parivaljakoksi vaarallisilla missioillaan. Päähenkilöiden lisäksi näemme erään vanhan tutun kuin myös Hazelin isoäidin uusia tuttavia.

Osassa tapahtuu paljon, mutta ei ehkä niin paljon mitä muissa osissa. Mitään kovin dramaattista ei tapahdu, mutta tarina menee kivasti eteenpäin. Tosin ehkä se olisi voinut mennä hieman enemmänkin eteenpäin. Pidin kyllä paljon tämän osan lopusta, se antoi kivasti osviittaa tulevasta. Sitä alkoi ihan odottaa jo seuraavaa osaa!


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

16. helmikuuta 2017

Bjørn Sortland, Timo Parvela: Kepler62: Pioneerit

Bjørn Sortland, Timo Parvela
Kepler62: kirja neljä: Pioneerit
WSOY, 2016
Suom. Outi Menna
Kuvitus: Pasi Pitkänen
133 s.




Kepler62:en sarjassa ollaan päästy jo neljänteen osaan, eikä tulossa ole enää kuin kaksi osaa. Kuinka kaikki ehtii selvitä vain kahdessa kirjassa? Huh, toivottavasti jotenkin!

Tämä sarjan neljäs osa oli kuvitukseltaan ja ulkoasultaan ehkä tähän mennessä sarjan kaunein. Lapset ovat vihdoin päässeet uudelle planeetalle Kepler62e:lle, ja planeetta huokuu vehreyttä ja upeita maisemia. Pasi Pitkänen todella onnistui jälleen, tunnelma ja uuden planeetan raikas ilma suorastaan tulvivat sivuilta. Upeaa jälkeä, näitä voisi ihastella loputtomiin.

Tarinassa mennään ihan todella hurjaa vauhtia eteenpäin, uusia asioita tippuu eteen sivu toisensa jälkeen. Paljon uusia kysymyksiä, arvoituksia, juonenkäänteitä. Mutta koska asiaa tulee niin paljon ja sivumäärä on pieni, tapahtumissa myös hypitään aika paljon, eikä niitä käsitellä kovinkaan syvällisesti tai ollenkaan laajasti, jotkut sivuutetaan vain parilla lauseella. Tämä häiritsi jonkin verran, sillä se vei osan kirjan uskottavuudesta pois. Jos nyt tällaisessa lasten scifi-sarjassa voi uskottavuudesta puhua. Mutta jotenkin hätäinen olo tästä osasta tuli.

Olisin kaivannut osaan siis hieman enemmän selityksiä joillekin asioille tai motiiveille. Kertojana toiminut Marie tuntui surevan välillä paljon tiettyjä tapahtumia, mutta kuitenkin seuraavaksi kaikki pelasivat iloisena yhdessä jalkapalloa, ja asia unohdettiin. Toki oletan että tässä välissä on aikaakin kulunut, mutta silti. Osa asioista tuntui tietysti myös hyvin epäloogisilta, mutta sellaista voi tällaisilta monikulttuurisilta lastenkirjoilta olettaakin, kuten kaikki kielelliset ongelmat. Osa asioista tuntui siis hieman hätiköidyltä, vaikka tämä osa toki kiinnostava ja koukuttava jälleen olikin.

Kaunis ja hyvä osa tämäkin silti oli, ehdottomasti. Vielä olen tosin nauttinut enemmän Parvelan osista kuin Sortlandin, tarkkaa syytä en osaa tälle sanoa. Hieman myös pelottaa, että jos asiaa tulee tällä vauhdilla jatkossakin, saadaanko kaikki pakettiin? Toivon ja myös ehkä uskonkin niin!


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis